Piispantarkastus Utsjoen seurakunnassa

Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo seurueineen suoritti piispantarkastuksen Utsjoen seurakunnassa 19-21.4.2024. Viikonlopun aikana piispa tapasi seurakuntalaisia useissa tilaisuuksissa ja tarkastus huipentui piispan toimittamaan juhlamessuun Utsjoen kirkossa. 

Piispantarkastuksen loppuraporttiin voi tutustua tästä linkistä: Piispantarkastuksen loppulausunto

Uutislistaukseen

Ulriikan poluilla pyhäinpäivän tunnelmissa

Utsjoen vanha sakasti

Utsjoen vanha sakasti

Lähdin Utsjoen kirkkomaisemassa kulkevalle Ulriikan polulle pyhäinpäivän mietteissä.

On kirkas pikkupakkaspäivä. Ylhäällä tuntureilla on jo lunta, mutta täällä alhaalla maa on ohuen kuuran peitossa. Hiekka rahisee jalkojeni alla, kun astelen kohti pappilan niityn takana olevaa vanhaa hautausmaata. Vanhan sakastin vierellä on Ulriikan kirkosta kertova opastaulu. Siinä kerrotaan kivikirkon edeltäjästä ja kyltissä on myös teksti: Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen.

Astun portista aidan sisäpuolelle, aurinko paistaa kirkkaasti koivujen takaa ja ristit hohtavat syystalven kelmeässä valossa. Polut erottuvat selvästi valkeina kiemurtelevina vanoina kumpuilevassa vihreiden varpujen peittämässä puolukkamatossa. Aika tuntuu pysähtyvän ja hautausmaa pakottaa ajattelemaan omaa katoavaisuutta. Tänne ei ole haudattu vuosikymmeniin, mutta uusin risti on pystytetty reilu vuosi sitten. Se muistuttaa tänne palautetuista ja maahan kätketyistä saamelaisvainajien jäänteistä. Tunnen myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joiden läheisten haudat on joskus kaivettu auki. On mahdotonta ymmärtää, kuinka sellainen on voinut olla mahdollista.

Pistäydyn Vanhassa sakastissa. Sen penkit on veistetty käsin, työn jälki on rouheaa ja penkin pinnassa tuntuu ajan kuluminen. Monet ihmiset ovat tässä istuneet, varmasti monenlaisissa mietteissä. Muistan niitä tilaisuuksia, kun olemme yhdessä laulaneet täällä. Virrenveisuu sopii tähän ajattomaan tunnelmaan.

Jatkan matkaani lammasaitauksen viertä pitkin. Lampaat on jo viety talvehtimaan muualle. Linnunlaululehdossakin pesäpöntöt ovat tyhjentyneet. Pistäydyn polulta Mantojärven rantaan, niin tuntuu moni muukin tehneen. Pohjoistuuli puhaltaa järvellä ja aivan kohta se jäätyy. Vain hetki sitten uin tässä – ja kohta on jo taas hiihtämisen aika.

Markkinasaaren sillalla ylitän Ylä-Seitikkojoen ja jään kuuntelemaan joen solinaa. Nyt en malta tehdä tulta viereiselle tulistelupaikalle, vaikka tässä on oivallinen paikka pysähtyä ja katsoa virtaavaa vettä ja elävää tulta. Niissä molemmissa on jotain pysyttävää.

Jatkan kulkuani Utsjoen nykyiselle hautausmaalle. Siellä olen moneen kertaan laulanut pyhiinvaeltajan virtenäkin tuttua virttä Maa on niin kaunis, kirkas luojan taivas… Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan... Monet nimet risteissä ja hautakivissä ovat tuttuja. Joillain haudoilla palaa kynttilät. Läheiset ja rakkaat elävät mielessä ja sydämessä.

Lähden hautausmaalta kirkkoa kohti. Tätä polkua olen joitain kertoja kulkenut saattokärryjen kanssa, tosin toiseen suuntaan, kirkolta hautausmaalle. Se on konkreettinen tapa saattaa läheistä viimeisellä matkalla. Sillä saattomatkalla ei koskaan ole kiire. Kirkonmäellä kaivan suuren avaimen taskustani ja avaan oven. Kirkko on rauhallinen, pelkistetty ja kaunis. Istun hetken hiljaa. Hiljaisuus tekee hyvää. Kirkko puhuttelee pelkällä olemassaolollaan, jotain edeltävien sukupolvien rukouksista tuntuu jääneen kirkon kiviseiniinkin.

Jatkan matkaani vielä vanhaa postipolkua pitkin. Tätä polkua pitkin saavuttiin Utsjoelle silloin, kun nykyistä maantietä ei vielä ollut. Polun varrella sen korkeimmalla kohdalla kirkkopahdan päällä on laavu. Istahdan laavulle lepäämään. Edessä aukeaa avara taivas ja maisema Mantojärvelle. Ajattelen psalmia: Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.

Kulkijoita opastetaan palaamaan laavulta takaisin kirkkotuville, mutta minä jatkan matkaani alaspäin ja kuulen jo Ala-seitikkojoen kohisevan. Silta on huono, se on samanlainen kuin suojelusenkeliä kuvaavissa tauluissa, joissa enkeli suojaa kahta ränsistynyttä siltaa ylittävää lasta. Tässäkään sillassa ei ole kaiteita, siltaparrut ovat osin lahonneet ja tänään silta on liukas ja jäinen. Ylitän sillan varovasti, juuri tämän vuoksi polun tälle osalle ei opasteta ketään. Postipolku vie maantielle Mantojärven pohjoispään kohdalle ja kävelen järven rantaa takaisin kirkkotuville. Istahdan siellä penkille, joka on sekä minun että monen muun mielipaikka kirkkotuvilla.

Tämän kulttuuri- ja hiljentymispolun varrella on monta hyvää ja erilaista pysähdyspaikkaa. Iloitsen siitä, että Kirkkotupayhdistys ryhtyi puuhaamaan tätä polkua – on mahdollisuuksia sekä kulttuuriin että hiljentymiseen. Matkailijakaan ei tarvitse mitään erityistä viihdykettä, niin kuin en minäkään. Hyvä polku opasteineen riittää monelle täällä vierailevalle. Luonto puhuu, kun jää kuuntelemaan.

Juuri nyt mietin kävellessäni, kuinka maa pysyy ja maisema pysyy. Ihmiset vaihtuvat. Tämä maisema muistuttaa, miten lyhyt on ihmisen aika ja elämä. Mutta vaikka se on lyhyt, se on sittenkin niin tärkeä. Polulta palaan aina virkistyneenä. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet…maailman kautta, kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie.

Päivi Aikasalo

30.10.2023 09.11