Lähetyksen Vohvelikahvilan toimintaa Kirkkotuvilla ja maailmalla

Kyllikki Antila ja Marjut Laiti Lähetyksen Vohvelikahvilassa Kirkkotuvilla

Kahvilan historiaa

Sateisena perjantaipäivänä Utsjoen Lähetyksen Vohvelikahvilan vapaaehtoispaistajina hääräävät Kyllikki Antila ja Marjut Laiti. Molemmat ovat kokeneita vapaaehtoistyön tekijöitä ja muistavat, miten tämä kahvila perustettiin.

Kyllikki kertoo, että idean kahvilasta kehitti Riitta-Liisa Palovaara. Hän oli kirkkoherra Olavi Palovaaran puoliso ja seurakunnan diakonissa. Kahvila perustettiin 1980-luvun puolivälissä Utsjoen kirkkotuville seurakunnan tupaan. Alusta lähtien toiminta on perustunut vapaaehtoistyöhön ja luottamukseen. Naiset muistavat, että jo alussa toiminnassa olivat mukana Marja Guttorm, joka hoiti myös seurakunnan vapaaehtoisen lähetyssihteerin virkaa, Anna-Katri Niemi, Aino Järvensivu ja Anni Elli Laiti.

Hyvin pian vapaaehtoisia paistajia alettiin saada lisäksi Etelä-Suomesta. Ensin he olivat paikallisten tuttavia ja sukulaisia.

– Minun kummilapseni olivat täällä kanssani paistamassa ja he pitivät kovin työstä kirkkotuvilla, kertoo Kyllikki.

Myös monet lapset olivat mukana työssä. Myös Marjutin Anna- ja Eeva-tyttäret olivat innolla mukana puuhassa, kertoo Marjut.

Kyllikille valmistui uusi koti Utsjoelle vuonna 1988 ja siitä lähtien vapaaehtoiset paistajat saivat majoituksen Kyllikin kotona.

– Olen opettaja ja olin usein kesän kotiseudullani. Siksi oli aivan hyvä jättää koti toisten hoitoon. Asunto oli vapaaehtoisten paistajien luontaisetu – ja muita etuja ei sitten ollutkaan. Nykyisin vapaaehtoiset paistajat saavat majoittua seurakunnan vierashuoneessa ja käyttää seurakunnan tiloja. 

Alusta lähtien kahvilan tuotto ohjattiin lähetystyöhön ja Suomen Lähetysseuran työhön. Myöhemmin tuettavien järjestöjen joukkoon tuli lisää muita lähetysjärjestöjä, mutta tuotto on aina mennyt lähetystyölle, kertoo Kyllikki.

Kyllikki muistaa tapauksen, jolloin piispa Olavi Rimpiläinen oli vierailulla seurakunnassa. Hän osallistui myös vapaaehtoistyöhön ja toimi kahvilan kassalla. Kerran eräs asiakas totesi hiukan valittaen, että vohveli jäi nyt hiukan vaaleaksi ja neuvoi, että se saisi olla tummempi. Tähän piispa totesi, että toki, kyllä vain, mutta tummat vohvelit maksavat vähän enemmän.

Naiset palvelevat asiakkaita ja edelleen kahvilan resepti on sama; tarjolla on kahvia, teetä ja vohveleita hillon kanssa. He molemmat korostavat sitä, että alusta lähtien toiminta on perustunut sekä vapaaehtoisuuteen että luottamukseen.

– Kerran paistajat olivat piilottaneet kassan kotini puulaatikkoon, siellä oli 700 markkaa ja sieltä ne löysin, Kyllikki nauraa.

Naiset muistavat myös, että joskus kassan rahat on piilotettu hellan uuniin yön ajaksi. Nykyisin kahvilassa ei ole öisin rahaa ja pääosin maksut hoituvatkin kortin välityksellä. Naiset kertovat vanhan tapauksen, jolloin vapaaehtoispaistaja oli tulossa Nuorgamin taksilla lentoasemalta. Tällä henkilöllä ei ollut mitään tietoa siitä, miten hän pääsee tuohon kahvilaan sisälle. Taksinkuljettaja kertoi, että hän voi auttaa ja kirkkotupien kohdalla taksi pysäytti, kuljettaja näytti avainpiilon paikan ja paistaja pääsi töihinsä.

Mongolia on laaja maa

Yksi Utsjoen seurakunnan nimikkokohteista on Lähetysyhdistys Kylväjän työ Mongoliassa. Janne Henriksson perheineen työskentelee Kylväjän lähettinä Mongoliassa. Janne vieraili Utsjoen seurakunnassa Mikkelinpäivänä. Kirkkokahveilla Janne kertoi sanoin ja kuvien elämästä Mongoliassa. Jannen perheeseen kuuluu Ella-vaimo ja kaksi lasta, Joonatan ja Johannes.

Janne Henriksson kertoo kirkkokahveilla Mongolian työstä

Mongolia on laaja maa – viisi kertaa Suomen pinta-alan kokoinen. Väkeä kuitenkin on vähemmän, noin kolme miljoonaa. Kiinan puolella asuu kuitenkin paljon mongoleja. Maa on hyvin harvaan asuttua ja puutonta ylänköä on paljon. Mongoliassa on kylmä talvi, niin kuin Suomessakin. Talvella lämpötila voi olla – 40 tai jopa -50 astetta. Kesällä on lämmitä ja lämpötila voi olla jopa 30 tai 35 astetta, mutta 20 astetta on tavallinen kesälämpötila. Maassa pääuskonto on buddhalaisuus. Väestöstä noin yksi prosentti on kristittyjä.

Lähetystyötä Mongoliassa

Kylväjän lähetystyötä on tehty Mongoliassa vuodesta 1997 alkaen. Henrikssonin perhe oli ensimmäisen työkauden Ulan Batorissa, pääkaupungissa. Janne kertoo, että pääkaupungissa on sekä köyhyyttä että rikkautta. Toiset asuvat länsimaiseen tapaan kerrostaloissa, mutta kaupungin reunoilla asutaan vielä villahuovasta tehdyissä jurttamajoissa. Suurkaupungin ilma on saastunutta. Ulan Batorissa Ella-vaimo toimi seurakunnan musiikkityössä – hän on koulutukseltaan musiikinopettaja. Janne itse on englanninopettaja ja hän teki paljon nuorisotyötä ja oli myös tukemassa paikallisia opettajia. Ensimmäinen vuosi kului kuitenkin kieliopinnoissa.

-  Mongoliassa kaipaaan erityisesti suomalaista saunaa. Myös oman lähipiirin ja perheen puuttuminen on olennaista. Siihen pitää vain tottua ja asia pitää hyväksyä. Siellä kaipaan myös suomalaisen supermarketin laajaa ja helppoa valikoimaa, kertoo Janne.

Viime syksynä perhe lähti toiselle työkaudelle Mongoliaan ja he päätyivät pienempään kaupunkiin, jossa tavoitteena on perustaa seurakunta. He kuitenkin palasivat Suomeen, koska perheeseen syntyi Johannes-vauva keväällä. Nyt tavoitteena on olla vuosi Suomessa ja palata sitten takaisin.

Sylvia Wargh sovittaa mongolialaista juhlapäähinettä

Jumala toimii

Jannen näyttää kuvia Mongoliasta ja kuvissa on kameleita, hevosia, lampaita ja vuohia sekä jakkihärkiä. Toisissa kuvissa on vaatimattomiin tiloihin kokoontuneita seurakuntalaisia. Maisemat ovat usein vuoristomaisemia. Puheessa vilahtaa monta kertaa lause: ”Jumala toimii ihmeellisellä tavalla.” Janne kertoo kokeneensa, että rukouksen voima on valtava ja lähetystyö tarvitsee paljon esirukousta. Hän muistuttaa vielä, että voi olla yhtä vahvasti mukana työssä rukoilemalla kuin olemalla lähetettynä vieraassa maassa.

Lähetyksen Vohvelikahvila tuottaa hyvää paitsi kirkkotuvilla asiakkailleen ja vapaaehtoistyöntekijöilleen, myös maailmalla mahdollistamalla lähetystyötä.

Pienoismalli mongolialaisesta asumuksesta, jurtasta.

Kuvat ja teksti: Päivi Aikasalo